Thursday 24 December 2015

Last post

Istun Rooman lentokentällä 25 tunnin matkustuksen jälkeen. Vajaa viisi jäljellä. Minulla on jalassa varvassandaalit ja saan paljon ihmetteleviä katseita. Viimeiset päivät on pitänyt sisällään vuoden verran tunteita. Hiljaiseksi vetää, kun kokemukset jää taakse ja alkaa vaikuttaa hämärältä unelta. Suomeen paluu tuo mukanaan sen suomalaisen arjen, joka ei ole käynyt montaa kertaa mielessä Indonesiassa asuessa. Ollaan lentojen aikana tajuttu, kuinka onnellisia ollaankaan oltu meidän vaihdon aikana. Silti on tietenkin aina kivaa palata kotiin.

Kun laittaa vaakaan toiselle puolelle kaiken ilon, kokemuksen ja opin, mutta toiselle puolelle sen surun ja epätoivon kun aikakausi loppuu, alkaa miettiä kannattaako tällaista tehdä. Näitä hetkiä ei saa enää ikinä takaisin, ja toisaalta myös tietää ettei 90 % tule näkemään tärkeiksi muodostuneita ihmisiä. Tiedän oman vastaukseni, mutta ajatuksia se herättää. Miksi aiheuttaa itselleen tällaista tunnetta kuin joku puristaisi kurkusta ja rinnasta. Ja kuin leikkaisi sipulia.  
Muutama kuukausi sitten ajattelin, että vaikka rakastan Balia, en varmaan tule takaisin moneen moneen vuoteen. Nyt tuntuu toiselta. Omituista kuinka se Aasia vetää minua puoleensa magneetin lailla aina uudestaan ja uudestaan, vaikka joka kerta sieltä lähtiessä päätän, ettei se näe minua pitkään aikaan.

Voisin heittää juustoisia lauseita siitä mitä olen oppinut, monet tutut sanonnat pitävät nyt paikkansa vahvempana mielessäni. En sitä kuitenkaan tee, koska ne eivät merkitse muille mitään. Suurimpina oppeina otan kuitenkin vaihdosta mukaan ainakin sen, että pitäisi muistaa ottaa elämä vähän vähemmän tosissaan ja yrittää oikeasti tehdä joka päivä niitä asioita mitkä tekee onnelliseksi. Elämä on niin hirveän lyhyt. Toisena olen ymmärtänyt kuinka onnekas olen kun olen syntynyt Suomeen ja kuinka paha paikka maailma on. Onneksi siellä on niin paljon hyviä ihmisiä ja ihminen ei synny pahana.

Sen tiedän, että jos saan jollekkin suositella, suosittelen Balia vaihtokohteena miljoonasti. Minulla on ollut elämäni kokemusrikkain syksy enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Kotiinpaluu ei tule olemaan ruusuilla tanssimista but it’s worth it.

Tähän jää minun blogin kirjoittaminen. Ei aivan minun juttu tämä tällainen. Toivon, että joku sai siitä jotain iloa ja ymmärrystä pienen ihmisen elämästä toisella puolella maailmaa jumalten saarella. 

Saturday 12 December 2015

Viikko jäljellä, jännitys tiivistyy

Täällä on nyt parhaillaan teoriassa sadekausi. Itse pystyn kuitenkin edelleen laskemaan kahden käden sormilla kuinka monta sadetta olen nähnyt yli neljän kuukauden aikana. En ole myökään kertaakaan sattunut ajamaan tai joutunut ajamaan skootteria kun on satanut. Enkä ole ollut muutenkaan ulkosalla sateessa kuin kerran muistaakseni. Tämä tapahtui ystäväni Kannyn synttäreillä tiistaina, kun meillä oli rannalla juhlat ja yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla. Ongelma se ei ollut, aurinkovarjot laitettiin pystyyn ja grillin päälle ja istuimme niiden alla, se oli oikeastaan aika kivaa ja virkistävää.

Aloin kirjoittaa itselle ylös muistoksi sellaisia hetkiä, jotka ovat tuntuneet paremmilta kuin toiset. Sellaisia hetkiä joita en ikinä tahdo unohtaa. Se osottautui todella vaikeaksi, sillä sellaisia hetkiä on uskomattoman paljon. Juu vähän juustoista. Täällä on tullut tehtyä ja koettua uusia asioita enemmän kuin moni kokee viidessä vuodessa. Kuulemma paluun kannalta yksi vaikeimmista asioista onkin se, että kun itsestä tuntuu että on tapahtunut niin paljon, on ehkä itse vähän muuttunut matkalla ja kokemuksia karttunut, mutta Suomessa kaikki on täsmälleen samalla tavalla kuin lähtiessä. Kuulemma tämä on vaikeinta paluussa. Saa nähdä tuntuuko itsestäkin siltä. Kirjoitan mahdollisesti erillisen postauksen näistä hetkistä. Sellaisista, jotka voi kirjoittaa maailman luettavaksi pahamaineeseen internettiin. 

Maanantaina ja tiistaina teemme koululla viimeiset todella haastavat kokeet. Viidestä kokeesta kaksi sai ottaa jo etukäteen kotiin kirjoitettavaksi, joten ne on jo tehty. Kolme siis jäljellä. Muutoin ensi viikolla yritämme viettää mahdollisimman paljon aikaa ystäviemme kanssa ja vielä kerran tehdä asioita joista on tullut rakkaita. Kuten käydä lempiravintoloissa ja kahviloissa, käydä lempiyökerhossa tanssimassa, nauttia auringosta ja rannoista sekä ajella skootterilla mahdollisesti ilman määränpäätä. Ennen kaikkea kuitenkin nähdä ystäviä, joita tulee järjetön ikävä. 

Millaistakohan on, kun liikenne ei olekaan enää niin hektistä? Tai kun saa juoda vettä kraanasta? Kun kaverit ei näytäkään enää viidakosta ilmestyneiltä? Kun ei asukaan enää yhdeksän ihmisen kanssa samassa talossa? Kun ei hengaile aamuisin, päivisin, iltaisin ja joskus öisin rannalla? Kun flip flopit vaihtuu oikeisiin kenkiin? Kun alkaa käyttää normaaleja vaatteita lumppujen sijasta? Kun pitää alkaa miettiä tulevaisuutta seuraavan kahden tunnin sijaan? Kun ei pelkää elämänsä puolesta vähintään pari kertaa viikossa ihan tosissaan syystä tai toisesta, yleensä liikenteeseen liittyen? Kun ei ole niin hemmetin kuuma koko ajan? Varmaan ihan jees. 

Katsotaan lähes päivittäin auringonlasku rannalta


Maailman paras beach club Potato Head 



Käytiin river raftingissä vähän päälle viikko sitten!


Joka ilta yhtä kaunis, joka ilta erilainen



Sunday 6 December 2015

Nusa Lembongan - Neljäs paratiisisaari

Balilla asuessa oppii termin bali-time merkityksen melko nopeasti. Muistan kuinka jo ensimmäisinä päivinä en voinut uskoa kun meidän kuski mihin lie tuli tunnin myöhemmin kuin oli sovittu. Muun muassa "auringonlaskun aikaan" on yleinen aika sopia tapaaminen, Huomenna on paikallisen ystävän syntymäpäivät ja sinne saavutaan auringonlaskun aikaan, joka voi siis olla mitä tahansa 17-19 välillä. 

Lauantaina kun lähdettiin kohti Nusa Lembongania, oli kuskimme lähes kaksi tuntia myöhässä. Yleensä tämä olisi ihan ok, mutta vähän harmitti kun piti olla valmiina kuudelta aamulla ja kuski saapuukin myöhemmin, olisin mieluusti nukkunut vähän pidempään. Päästiin kuitenkin matkaan ja huolet unohtui sillä sekunnilla kun astuimme veneeseen joka veisi meidät paratiisisaarelle. Vesi oli turkoosia ja tuuli tuntui ihanalta kuumuudessa. Veneillessä tuli hieman Suomi mieleen: tuuli, äänet ja menerkäynti tuntuu samalta. Turkoosi vesi ja upeat vuori- ja saarimaisemat pisti meidät kaikki hiljaisiksi. 



Nusa Lembongan on kohtuullisen pieni saari lähellä Balia. Ihastuin saareen heti. Vain vähän turisteja, paikallista meininkiä ja upeita hiljaisia ja valkoisia rantoja. Ensimmäisen 20 minuutin aikana törmäsimme paikalliseen ystäväämme, joka on kotoisin Lembonganilta ja hän sattui olemaan vapaapäivinään kotona. Hän viettikin koko viikonlopun meidän kanssa ja kierrätti meitä kaikissa siisteimmissä paikoissa. Oli helpottavaa kun oli joku ohjaamassa jottei aikaa mennyt turhaan etsimiseen ja eksymiseen. Löydettiin kiva home stay ja saatiin sieltä skootterit vuokrattua. Yksi yö kivassa huoneessa ja kahden päivän skodevuokra oli yhteensä 8 euroa per henkilö.






Saarella ei tosiaan ole hirveästi turisteja, se ei ole vielä pinnalla. Jos sinne eksyisi kymmenen vuoden päästä, taitaisi sekin olla aika erilainen. Jos saarta vertaa Gileihin, pidin Lembonganista enemmän juurikin sen koskemattomuuden takia. Gileillä ei ole mitään moottoriajoneuvoja, joka tuo omanlaista taikaa sinne, mutta toisaalta välillä laiskana ihmisenä oli kivempi mennä saarta ympäri skodella kuin polkupyörällä. Ystävämme Made vei meidät hänen perheensä luo, näimme hänen kotitalon. Kiertelimme saarta, kävimme kauniilla rannoilla ja rantakallioilla missä aallot lyö kielekkeitä vasten korkealle, menimme pienellä veneentapaisella mangrovemetsään ja toisena päivänä snorklailtiin paljon eri paikoissa. Kuvat kertovat tekemisistämme eniten. Hiljaisuus joissain kolkissa oli huumaavaa, välillä teki mieli puhumisen sijaan kuiskata. Saarella ei ketään käytä skoottereilla kypäriä, en usko, että siellä on muutenkaan minkäänlaisia lakeja saatika poliiseja. 













Olimme onnekkaita kun meillä oli paikallinen äijä mukana. Hän vei meidät salaiselle rannalle missä saatiin olla ihan keskenämme, kieriä puhtaassa valkoisessa hiekassa, nauttia päivästä. Hänen ystävä vei meidät snorklailemaan, joten meidän ei tarvinnut lähteä ison turistirysän kanssa, vaan saimme yksityisreissun. Hämähäkkiveneestä oli ihanaa pulahtaa läpinäkyvään veteen katselemaan kaiken värisiä koralleja ja kaloja. Illalla katsoimme pimeässä rannalta kun vastarannalla lentokoneiden valot laskeutuivat ja nousivat Balilta. Mietimme, että tuolla me ollaan nousemassa kahden viikon päästä. Tänään voi sanoa, että lähdemme ensi viikolla.. 






Friday 4 December 2015

Vietnam

Lupailin kirjoittaa Vietnamista. Kirjoitan siitä paljon mieluummin kuin Kuala Lumpurista ja Jakartasta. Ihastuin tuohon vielä aika karuun ja kehittymättömään maahan ihan täysillä. Moni oli sitä kehunutkin, vähän turisteja ja paljon mukavia ihmisiä. Monessa muussa Kaakkois-Aasian maassa heidän uniikista kulttuurista on tehty turistikohde, jonka seurauksena sitä on mahdollisesti muunneltu ja tehty helpommin katseltavaa. Vietnammissa tätä ei ole vielä tapahtunut ja oli ihanaa seurata paikallisten arkipuuhastelua ja kiehtovaa kulttuuria. Ho Chi Minh Cityn (myös Saigonina tunnettu) monet puistot täyttyvät aamusta iltaan paikallisista tekemässä aamujumppaa, humppatanssia, kamppailulajeja ja hienosti kikkailevista rullaluistelijoista. Piilopulloja ja pussikaljoittelijoita ei näkynyt. Kaikkialla oli lunkki meininki. Riippumattoja roikkui joka paikassa, myös esimerkiksi keskellä tietä.



Liikenne oli Baliakin moninkeratisesti sekavampaa


Sotamuseo kosketti syvästi. Aiheesta voisin kirjoittaa ja puhua pidemmänkin tovin.

Donitseja namnamnamnam 
Central Post officella oli yksi sympaattisimmista herrasmiehistä, joka kirjoitti vanhanaikaisia kirjeitä ties mihin. Hänellä oli mukana kasoja vanhoja kirjeitä joita hän tutkiskeli suurennuslasillaan. Kunpa tietäisin kenelle hän kirjoitteli. Tyttärelle? Vanhalle ystävälle? Vaimolle?


Juttelimme paikallisten nuorten kanssa pitkään, he kertoivat kuinka tulevat puistoon aina koulun jälkeen etsimään englanninkielisiä ihmisiä, joiden kanssa voivat harjoitella kieltä. Aluksi viereeni istui puistossa yksi tyttö (jonka pelkäsin ryöstävän minut) ja hetken kuluttua meidän ympärillä oli parhaimmillaan 15 Saigonilaista nuorta. He olivat täynnä aitoa innostusta ja kiinnostusta meidänlaisista pienestä Euroopan valtiosta tulevista tytöistä.



Kun tottuu siihen, että seinänä ja kattona voi toimia esimerkiksi peltilevy, alkaa nähdä sitä kauneutta mitä kaikissa taloissa piilee. Vietnamin kodeissa käytetään paljon värejä ja kasveja. Otin monta vinkkiä mukaan Suomen kotia ajatellen. En ole missään muualla nähnyt, että talot rakennetaan niin korkeiksi, mutta kapeiksi, kuin Vietnamissa. Talot näyttävät pieniltä leegopalikoilta. Usein kerrostalo on kaksoisovien levyinen. Valitettavasti kuvia tuli otettua taloista vähän.





Toinen eroavaisuus muihin Kaakkois-Aasian maihin mielestäni on se, että täällä turistisemmilla alueilla westernin näkeminen aiheuttaa reaktion "CHEAP CHEAP ONLY FOR YOU", Vietnamissa enemmänkin "älä vain katso minuun ja kysy jotain" sillä englanninkielentaito on heikkoa. Onneksi he ovat kuitenkin todella mukavia, häpeävät vain huonoa kielitaitoa. Huomiota vaaleana ja etenkin blondina saimme ihan yhtä paljon, jollei enemmän kuin muualla täällä päin maailmaa.

All in all, teimme vierailumme aikana paljon. Kävimme aiemmin tuntemattoman erikoisen uskonnon temppelillä katsomassa seremoniaa, myös muita kuin tämän uskonnon temppeleitä tuli koluttua ja pakollisessa chinatownissa tuli käytyä. Tutustuimme paljon Vietnamin historiaan ja etenkin sotaan (joka sävähdytti, järkytti ja loi paljon keskustelua), menimme cu chi tunneleihin, joita käytettiin sodan aikana. Näissä tunneleissa kuljettiin lähinnä kontaten ja niitä oli jo suurennettu 30 %, jotta westernit mahtuisivat niihin. Yllätyin kun selvisin hengissä niistä, sillä pelkään pieniä suljettuja tiloja. Kävelimme paljon Saigonia ympäriinsä ja seurasimme paikallisten touhuilua. Istuimme iltaa Chill Sky Barissa, josta näki kaupungin valot korkealta.  Teimme myös päiväreissun Mui Neen, joka sijaitsee noin neljän tunnin päästä Ho Chi Minhistä. Päivä oli yksi ikimuistoisimmista koko vaihdon aikana: upeita rantoja, kalastuskyliä ja kävimme kahdella aavikolla. Kuvat kertovat enemmän kuin mitä minä pystyn murenevan suomenkieleni kanssa kertomaan.

Mui Ne white sand dunes oli upea paikka, tuntee itsensä pieneksi kun ympärillä on maijesteettiset hiekkadyynit.





Aavikolle ajettiin jeepillä joka ei välttämättä läpäisisi Suomessa katsastusta. Edes kymmenen vuotta sitten.

Takaisin Saigoniin tulimme siisteimmällä bussilla missä olen ollut. jalat sai mukavasti suoriksi, meillä oli kaikilla oma "sänky" ja bussissa oli myös wifi.


Juna oli myös omanlainen kokemus. Yllättävää oli, että siellä oli ilmastointi. Jäädyimmekin kaikki sen nelisen tuntia kun siellä vietimme aikaa. Paikalliset olivat osanneet ottaa talvivarusteet mukaan.

Cao Dai uskonto yhdistää maailman eri uskontoja yhteen, mm. buddhismia, kristinuskoa, taolaisuutta ja islaminuskoa.




Mietin moneen otteeseen reissun aikana, että paikallisilla ei ole mitään hajuakaan millaisessa kultakaivoksessa he asuvat turismia ajatellen. Toisaalta sitä toivoo, ettei sitä pilattaisi. Jos palaan Vietnamiin esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, taitaa aika erilainen paikka odottaa. Tällä hetkellä osaan ehdottomasti suositella Vietnamia ihmisille, jotka haluavat kauas turistirysistä ja kaipaavat jotain aitoa ja vähän erilaista seikkailua.